maanantai 30. marraskuuta 2009

Tender is the day the demons go away

No morjens. Ei tässä ole edellisen päivityksen jälkeen ehtinyt tapahtumaan muuta kuin paniikki pian koittavasta joulukuusta. Tai siis niistä tekemättömistä koulutöistä. Pikkuhiljaa alkaa meinaan tämä opintopolun kulkeminen riittämään. Iloa kuitenkin tuottaa se, että enää pari hassua viikkoa ja pääsen äidin notkuvan herkkupöydän ääreen, tapaamaan ystäviä ympäri kotimaan kamaraa ja puhumaan tätä ihanaa kieltä niin paljon kuin äänijänteet sietävät. Pitkin syksyähän olen huomannut kielenkantojen kiristyvän vähän oudonkin nopeasti. Saattaa vierähtää helposti kuukausikin puhumatta sanaakaan suomea, joten sitten kun joutuu vaikka puhelimitse hoitamaan jotain asiaa, niin senat tuppaavat menemään sakaisin ja esimerkiksi ärrä korrskahtaa suusta vähän turrhankin suurrella voimalla. Onko kukaan muu ulkomaan eläjä huomannut samanlaisia oireita? Ja kuinka moni jää miettimään suomenkielisiä sanoja ja sitä, voivatko ne oikeasti olla oikeita, hakemiasi sanoja. "Aurinko... aurinko? Aurinko? Onko se sana? Aurinko aurinko lettuja paistaa?". Näinkin on päässyt käymään.

Isn't it strange?

Huomaan myös, että samalla kun tarkkailen ja opiskelen puolalaista kulttuuria, iloitsen enemmän kuin koskaan omasta suomalaisuudestani ja niistä tuhansista pienistä suomalaisen kulttuurin ilmentymistä, joita moni ulkomaalainen tuskin voi koskaan ymmärtää. Itse törmään tähän näkymättömään muuriin täällä tämän tästä, ja vaikka innolla opinkin uutta, niin kaikkea en voi millään ikinä tietää. Hyväksyn sen myös. Se tuottaa tällä hetkellä ehkä enemmän ongelmia, että missä määrin minun tulee vetää rajaa Suomen elämäni ja Puolan elämäni välille. Että olenko täällä tosiaan vain pienellä vierailuperiodilla, kun kotimaasta löytyy ne kaikki "oikeat" omat jutut ja ystävät? Vai yritänkö tosiaan rakentaa tännekin jotain sellasta, johon voisin jopa jossain vaiheessa palata? Onneksi en tee elämästä ainakaan liian helppoa tämänkaltaisilla pohdiskeluilla.

No mutta. Viime perjantaina juhlittiin
Andrzejkia, ja samaan syssyyn tuttavani Natalian kaksikymppisiä. Bileiden teemana oli, että jokainen vieras tuo lahjaksi putelin halvinta mahdollista puolalaista viintä juhlistaaksemme synttärisankarin punk-taustaa. Olinkin kuullut etukäteen jos jonkinmoista kauhistelevaa anekdoottia näistä suhteellisen jymäköistä taikaliemistä. Ensipuraisun jälkeen ilahduin, sillä Suomessa taidetaan osata vielä kauheammin. Huomioikaa
: Jorma on reilu juoma, joka maistuu hyvässä seurassa, mutta omakin seura kelpaa hätätapauksessa. Jorman nimi ja ulkoasu ovat konstailemattoman suomalaisia. Huomioikaa myös vinkki Jormasta loihdittavista drinksuista. Näiden aateliahan on tietty kestosuosikki Jorma vedellä, joka irtosi aikoinaan kantiksestani Mikkelin Rollerista vaatimattomalla puolellatoista eurolla. Mihin on hyvät ajat kadonneet? Ei sovi myöskään unohtaa Valdemaria, Sorbusta, Dorista... oi että.


Toki Puolanmaallakin osataan, vai mitä mieltä olette tästä etikettimaailman kaunottaresta? Killer kakkonen eli dva, hyväksi havaittu, kirsikkainen juoma suklaisilla vivahteilla. Yksi illan suosikeista.

Viinikulttuurin harrastamisen lisäksi Andrzejki-iltaan kuuluivat pelit ja leikit, joilla ennustettiin osanottajien romanttista tulevaisuutta. Oli peli, jossa sydämeen oltiin kirjoiteltu nimiä julkkiksista kadunmiehiin, ja nimi jonka kohdalle pelaaja iski harpin terän, oli pelaajan tuleva aviomies tai -vaimo. Oma harppini löysi erään puolalaisen räppärin kohdalle. Linkitän tänne kuvan jahka ongin miekkosen nimen tietooni, tatuointeja ja valkoinen wifebeater sillä kuitenkin oli. Ei kommentteja!

Seuraavaksi bileisiin osallistuneet tytöt kerättiin eteiseen. Muodostimme kengistämme jonon, ja ensimmäinen ulko-oven kynnyksen ylittänyt mono merkkasi kengän omistajalle pikaisinta avioliittoa kilpaan osallistuneista. Pojat tekivät saman, toki erikseen.

Pojat siinä setvii kenkiään. Onko täällä jotenkin ruutupaidat in?

Sitten sulateltiin kynttilänvahaa ja kaadettiin sitä avaimen läpi reiluna lorauksena vettä sisältävään sankoon. Sangosta löytyvän köntin muodosta piti sitten päätellä jotain, tässä omani:


MITÄ TÄÄ TARKOTTAA?

Sitten oli myös leikki, jossa tytöt saivat kuorittavakseen omenan. Ompusta oli tarkoitus saada kuorittua niin pitkä siivu kuorta kuin mahdollista, jonka jälkeen se viskattiin olan yli ja lattialle lentäneestä läjästä tulkittiin sitten, että mitä kirjainta se voisi eniten muistuttaa. Tällä kirjaimella oli sitten alkava kuoren viskanneen neitokaisen tulevan aviomiehen nimi. Itsehän jättäydyin tästä toimenpiteestä fiksusti sivummalle, koska omena-allergia ylettää myös kosketuksen tasolle. Enkä varmaan osaisikaan enää - näkisittepä minkälaisina lohkoina poistan kuoren omenapiirakkaa pyöräyttäessäni. Sellaisiinkin urotekoihinkin kun joskus kyökin puolella kykenen..


Lähtee melko ammattimaisella otteella

Hauskat juhlat olikin, tosin en tiedä tohdinko enää ikinä koskea killer kakkoseen. Ikinä.

Lauantaina käytiin sitten SQ-klubilla hypähtelemässä Junior Boys:in dj-setin tahteihin, hauskaa oli sekin. Nyt tosin otan vähän iisimmin, sillä akuutit asiat on hoidettava ensin. Hauskaa tosin on tiedossa tälläkin viikolla, menemme ainakin rakkaiden kielikurssitovereiden kanssa syömään, ja ehkäpä tiedossa on jotain muutakin :)


PS: Taidan saada aika älyttömän hienon synttärilahjan mun lempparibändiltä maailmassa:



No Distance Left To Run ilmestyy 19.1.2010

Filmed throughout the band’s 2009 rehearsals and acclaimed summer tour, No Distance Left To Run finds all four members of blur together for the first time in nine years. With previously unseen archive material alongside new interviews and reportage, the film recounts the highs and lows of a very British band from the late 80’s to their headline return at Glastonbury and Hyde Park. The result is a musing on Englishness and identity and a portrait of friendship and resolution.

Jos tuon trailerin näkemisestä en ilman kyyneleitä ja pakahtumista selvinnyt, niin mitenkä sitten koko dokkarista? Oon niin onnellinen, vaikka tuon dokumentin nimi onkin aika pahaenteinen bändin jatkamisen suhteen. Mutta... asia kerrallaan.
Tasaa keskelle

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Time flies swift as an arrow pt. 2

Voi kauhia, miten huono omatunto mulla on tästä päivittämättömyydestä! Aika on vaan edennyt usainbolttimaisella nopeudella kohti tulevaisuutta, välillä jopa käsistä riistäytyen. Toinen vuoden kiireisimmistä ajoista opiskelujen suhteen on koittamassa. Aloittamattomien esseiden palautuspäivät kajastavat horisontissa, ja joka päivä mieleen juolahtaa joku elämää tärkeämpi asia joka piti tehdä jo viikko sitten; silloin, kun olin liian kiireinen uppoutuessani sängyn pohjalla uusimman Gossip Girl -tuotantokauden kiemuroihin. Pahimmissa ahdistuksen aallonpohjissa tuumituttaa, että mikäköhän järki tässä akateemisuuden Via Dolorosassa oikein on? Ammattikorkealla "olisit jo perillä". Mutta minkäs teen, kun kaikki mitä haluan opiskella löytyy hyvin pitkälti humanististen tiedekuntien uumenista. Eli yliopistosta.

Viikot ovat siis vierineet samalla kaavalla päivästä toiseen: nukun joka päivä aivan liian pitkään, iltapäivästä menen kouluun, illalla palaan koulusta Tescon kautta kotiin, syön ja lopuksi valvon internetin tai jonkin tv-sarjan parissa aivan liian pitkään. Tylsää? Jep. Onneksi on olemassa viikonloput (tai torstait, tai keskiviikot..), jolloin tulee tehtyä jotain muutakin. Joskus saatan shokeerata unirytmiäni heräämällä jopa hälyttävän aikaisin, esimerkiksi kun eräänä lauantaiaamuna kahdeksalta mentiin tekemään kämppiksestä radiotähteä paikalliseen opiskelijaradioon, tai eilen, kun menin aamuvarhain englannin kielen taitoja mittaavaan TOEFL-testiin.

Vastapainoksi on tullut hilluttua diskoissakin, kuten silloin kun kämppis tuli valituksi tuohon radiopestiin, tai silloin kun lähdin pitkästä aikaa leikkimään ehtaa erasmus-opiskelijaa tram partyihin. Ei ollut tarkoitus, mutta kun edeltävänä yönä sain viestiä, että lippu on ostettu, ei tainnut ollut vaihtoehtoa! Oli ehkä älyttömin idea muuten ikinä - tunkea pari sataa janoista vaihtaria ahtaisiin raitiovaunuihin, iskeä Macarena sterkkoihin ja lähteä raiteiden päälle. Morjens.. Tai älyttömin idea itselle - tunkeutua parin sadan janoisen vaihtarin (lue: espanjalaisen) kanssa ahtaaseen raitiovaunuun Macarenan soidessa. Kaikenlaista. Onneksi espanjat on ihan rentoja kavereita.


Kaakaolla Kaakaotasavallassa


Raitsikassa onpi tunnelmaa ja matka katkeaa kun siirrytään diseen

Muita kuukauden aktiviteetteja ovat olleet parin ravintolaillallisen lisäksi esimerkiksi 11.11 vietetty Puolan itsenäisyyspäivä. Poznanissa pääfokus oli tosin kaupungin pääkadun Święty Marcin:in nimipäivässä. Kyseisenä keskiviikkona koulut ja kaupat olivat kiinni, joten toimettomuudestani johtuen käväisin keskustassa vilkaisemassa meininkiä. Melkoiset markkinat ne olivatkin! Joka puolella oli erilaisia ruokia, koruja ja krääsää myyviä kojuja, musiikki soi ja ihmiset säntäilivät juhlatunnelmissaan sinne tänne. Marcinilla varttimetrin matkan etenemiseen sai tuhlata puolestaan varttitunnin, jos ei enemmänkin. Sen verta tiiviisti olivat ihmiset jämähtäneet muun muassa kojujen, kansantanhujen ja mini-jenkkifutiksen ääreen. Hässäkkä kävikin pian kipunoimaan päätä, joten ostin parit jättimäiset rogale marcinskiet ja lähdin takaisin kotiin mussuttamaan marsipaanisia leivoksiani. Ilotulituksiakin olisi kai ollut tarjolla illalla, mutta itse unohdin ne autuaasti vapaapäivästä nautiskellessa.


Paikoilleen jämähtänyt itsenäisyyspäivän massa

Jokunen tovi sitten samalla paikalla Poznanissa järjestettiin myös mielenosoitus kaikenlaisen suvaitsevaisuuden puolesta. Kämppikseni on osallistunut tähän kulkueeseen viimeiset kuusi vuotta, joten hänelle kiitos tämän tapahtuman löytämisestä. Puola on maa, joka tarvitsisi ehdottomasti lisää aktivismia - ja eritoten lisää erilaisuuden hyväksyntää. Välillä ihan puistattaa, miten vanhanaikaisia ajatusmaailmoja täällä yhä pidetään korkeassa arvossa. Itse pidin siis mielenosoitukseen osallistumista ihan kunnia-asiana ihmisten kytätessä katujen laidoilta. Kiinnostusta äänekäs kulkue herättikin kiitettävissä määrin. Niin kulkueeseen osallistujia kuin katsojiakin oli paljon, ja moni tuntui ilahtuvan demonstraation energisyydestä, vaikka joukossa näkyi myös paheksuvia ja/tai oudoksuvia silmäpareja. Tänä vuonna osallistujia oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ilmeisesti tämä vuosi oli myös ensimmäinen ilman mitään ylimääräisiä rähinöintejä. Itselleni kulkueesta tuli pienet kukkaislapsi-vibat, ja pidin mielenosoitusta laidustavia luotiliivisiä virkavallan edustajia lähinnä huvittavana mausteena värikkäässä sopassamme.


Suvaitsevaisuuden puolesta etenevä massa

Että semmoisia tapahtumia pääpiirteissään on sisältänyt viimeiset pari viikkoa. Sain viimein ostettua lennotkin jouluksi kotiin, 17.12 - 4.1 ilakoin siis kotimaan kamaralla, enkä muuten malta odottaa.Tykkään edelleen olla täällä, etenkin silloin kun teen jotain normista poikkeavaa ja näen uusia seutuja. Toissapäivänäkin täällä paistoi koko päivän niin järjettömän kirkas ja lämmin aurinko, että kaupungilla kulkiessani hymyilevä pääni pyöri joka suuntaan ihmetellessään, miten kaunista täällä voikaan olla (kevättä odotellessa...). Mutta, ekassa kappaleessa mainituista, ja parista muustakin syystä, alkaa olla just eikä melkein paras hetki tulla käväisemään kotosalla ennen paria isompaa koulukoetusta + kevätlukukautta.

Eipä tässä sen ihmeempiä, pikais(emp)iin uudelleenkuulumisiin ja parempiin kuviin, do widzenia!

tiistai 3. marraskuuta 2009

Normipäivä

BRR! Täällä alkaa olla aika turkasen kylymä jopa minun arktisiin ilmoihin tottuneelle hipiälleni. Viikonloppuna saamastani talvitakista ja muista viluilman tamineista olen edelleen enemmän kuin iloinen. Näinköhän on enää yhtään nahkatakkipäivää edessä tänä syksynä, olen niin mukavuudenhaluinen nykyään.

Tänään oli superkuulas, kirkas syyspäivä. Aamulla heräsin siihen, että aurinko värjäsi huoneeni seiniä keltaisella ja punertavalla kullalla. Ensimmäinen edes jollain tapaa helpohko tiistaiherääminen siis.. Koulupäivä meni mukavasti - olin kerrankin ajoissa aamuluennolla, jolla käsiteltiin mielestäni suhteellisen arveluttavaa avantgardistista runoutta. Tämän jälkeen tartuin itseäni viimein kaksin käsin niskasta kiinni ja sain luettua huomiseen puolan kokeeseen, pari edellistä päiväähän kuluivat halloweenin jäljiltä vauhdikkaasti sängynpohjalla tietokoneen kanssa laiskotellen. Aktiivitiistain kruunasi kommunismikurssin kävelyretki keskustaan katselemaan kaikenlaisia kommunismiin liittyviä mestoja ja muistomerkkejä. Kävimme esimerkiksi vanhalla ja valtavalla synagogalla, joka vallattiin vuonna 1939 ja muutettiin natsien toimesta kylpyläksi tahi uimahalliksi. Uimahalli se on edelleenkin - kuulemma yksi Poznanin huonoimpia tosin. Pari muutakin yltiömielenkiintoista kohdetta noi kurssin puolalaiset oppilaat olivat onnistuneet valitsemaan, tosin tajusin kaivaa reitin aikana kameran esiin vain kerran:


Korvikkeita siinä mainostetaan


Mahtoiko johtua kävelyretken aiheuttamista ahaa-elämyksistä, aurinkoisesta säästä, parista kotosalla eristyksissä vietetystä päivästä vai mistä, mutta kotimatkalla katselin maisemia ihan uusin silmin. On tää vaan kiva kaupunki.

Sain muuten sen Spotifyn toimimaan tänään ilman luottokortteja tai kuukausilahjoituksia; Marika antoi vinkkiä ja riitti kun pistin ystäväni Elinan loggaamaan tunnuksillani Spotifyhyn kotimaan kamaralla. Musiikki virtaa nyt ilmatteeksi taas neljätoista päivää, kunnes joku luottohenkilö Suomessa saa tehdä saman tempun uudestaan. Mahtavaa!


Niin joo. Vaikka täällä on tullut vietettyä vasta reilu kuukausi, niin tulevaisuuden tuulet puhaltavat jo ja yritän parhaani mukaan ryhtyä hommiin, että olisi tekemistä senkin jälkeen kun täältä palaa takaisin. Tämä koulutuspoliittisiin asioihini liittyvä haave vaatii vähän (tai vähän enemmänkin) sekä rahallista, hermollista ja ajallista panostusta, mutta toivottavasti tärppää ensi yrittämällä!