lauantai 19. syyskuuta 2009

Too fast too curious

Ennen Berliiniin lähtöä olin jollain tapaa hermostuneempi kuin kertaakaan aiemmin tällä matkalla. Tiedä häntä mistä oli kyse, mutta junamatka rauhoitti. Ehdin lukea Nick Hornbyn Slamin lähes tulkoon kertaistumalta Paolo Coelhon Alkemistin perään. Leirille Stolzenhageniin en löytänyt uutta kirjaa... saksankielisiä romskuja olisi tarjolla vaikka millä mitalla, mutta muuta ei juurikaan. Ehkä sitä saksaa pitäisikin tosin treenata.

Ensikertalaisena ja kartattomana Berliinissä, mutta osasin kuitenkin siirtyä S-Bahnin avulla Alexanderplatzille ja U-Bahnilla Ebelwalder Strassille, jossa tapasin CS:n kautta löytämäni Leen. Täysverinen taiteilija ja hurjasti elämässään matkustanut Lee oli hyvä alku Berliininreissulle ihmiskontakteja miettien. Asialleen omistautunut ja todella kokenut, määrätietoinen nainen monessa mielessä. Ensimmäiseen Berliinin-iltaani kuului ainakin halvat herkkufalafelit (Berliinissä kaikkialla) ja viinibaari eli weinerei.

Seuraavana aamuna kahdeksalta painelin Kreuzbergiin, jossa sijaitsevasta hostellista olin varannut sängyn. Jälleen kerran tosi kiva paikka, ja erityiskiitosta täytyy antaa Ikean muhkeista peitoista ja tyynyistä! Perjantain vietin sattumanvaraisesti ympäri kaupunkia kävellen ja metrolla kulkien. Eniten aikaa taisi vierähtää Oranienburgin tienoilla - kävin nauttimassa pitkästä aikaa thaikkuruokaa (ja tämä jäi muuten päälle), tarkastamassa C/O:ssa Pierre & Gillesin räikeän retrospektiivin, Zapatassa kahvittelemassa ja eräässä taidekeskusksessa ihastelelemassa anti-fasistista taidetta, graffiteja, taivuteltua rautaa ja anarkiaa. Illalla lähdin sitten taas Prenzlaueriin pieniin kattohuoneistossa sijaitseviin kotibileisiin, joiden ohjelmistoon kuului ainakin Mega!Mega! -niminen bändi, bile-DJ, ilmaista olutta ja illan mittaan varmaan parisataa vierasta. Tutustuin hyviin tyyppeihin, mutta pikkutunneilla väen vähentyessä ja meiningin alkaessa muistuttaa Skins-jaksoa katsoin paremmaksi karata hostellille nukkumaan ja varata lisäyön siellä.

Lauantain pääasiallinen tarkoitus oli löytää postimerkkejä, kuten myös tavaroita työleiriä varten. Onnistuin suurimmaksi osaksi, mutta projektiin meni niin monta tuntia, että kello lähenteli kymmentä, kun pääsin viimein kipuamaan Fernsehturm:iin eli TV-torniin katselemaan värivaloissa kylpevää Berliiniä. Komiata oli. Näin sitten epämääräisen jonon ja raput yläkertaan, joten liityin tietenkin letkan jatkoksi ja löysin itseni romanttiselta illalliselta kahdensadan metrin korkeudesta, itseni kanssa. Tai no, tarkemmin määriteltynä minut tupattiin kolmanneksi pyöräksi jonkun illastaan nauttivan parin seuraan. Vähän hölmöä kummallekin osapuolelle, mutta sellainen on yksinsyöjän kohtalo usein. Tuntui kuin laivalla olisi ollut, näköalaravintola pyöri ympyrää tasaisen varman Berliini-näköalan saamiseksi ja ravintolan orkesteri oli parasta Silja Line -luokkaa. Tämän episodin ja maittavan illallisen jälkeen siirryin suosiolla hostellille ja unten maille!

Sunnuntaiaamuna tsekkasin ulos hostellista, ja melkein koko matkan minua suosineet säät käänsivät selkänsä samalla. Tarvoin sateessa uuteen majapaikkaan, jälleen Prenzlaueriin, Bettinan ja hänen poikansa Sofianin luokse. Tuntui mukavalta saada taas kotimajoitus ja pieni rauhanpoikanen hostellin hälyn jälkeen. Sain kanakeittoa syödäkseni, ja iltapäivällä lähdin taas metsästämään kumisaappaita pitkin maita ja mantuja. Sellaiset rautatieasemalta viimein löydettyäni tein pienensuuren kävelyretken, jonka varrelle osui ihan sattumalta varmaan kaikki Berliinin "tärkeät" nähtävyydet - Brandenburger Tor, holokausti-muistomerkki, Potsdamer Platz, Bundestag, Reichstag, ja sen sellaista. Annoin kameran räpsyä vaan, tosin kuvat tulevat perästä nettiyhteyden ja ajan suomien mahdollisuuksien mahdottomuuden vuoksi.

Reitin päässä oli näyttely, jonka olisin tahtonut nähdä, mutta paikka oli ehtinyt sulkeutua kun itse olin vielä kumisaapasjahdissa. Lähdin myrtsinä pois, käyskentelin kilometrin seuraavalle metro-asemalle, ja kävin vielä syömässä pestopastaa ennen palaamista Bettinan asunnolle.

Hassu ollut tämä Saksanmatka. Kieltä on tullut aktivoitua aivoissa aika paljon, lauseenmuodostus tosin johtaa yleensä kolmen tai neljän kielen sekoitukseen. Fernsehturmilla kävin yhden pienen keskuteluntapaisen saksaksi, ja ravintolassa saan tilaukseni 75% ajasta tehtyä paikallista puhuen... ihan hyvä KAHDEKSAN VUOTTA SAKSAA LUKENEELTA. Tajusin tänään, että minun aivoissa saksa ja ruotsi ovat menneet aikoinaan yhteen ja samaan lokeroon, ruotsi päällimmäiseksi. Opiskelin niitä samaan aikaan, kiinnitin kumpaankin yhtä vähän huomiota, mutta ruotsi oli silti helpompaa. Eli, kun yritän käyttää saksaa, niin sinne väliin putoilee vähän liian helposti länsinaapurimme sanastoa, siitä kun ei pääse millään eroon.

Sellainen info vielä, että Poznanista alkoi tulla jokin aika sitten sähköpostia suurin piirtein päivittäin. Sain paikan Hanka-nimisessä asuntolassa kolmen hengen huoneessa, joka onneksi peruuntui, kun Artur löysi pari vapaata huonetta kimppakämpästä läheltä keskustaa. En ole nähnyt kuvia tai mitään, mutta päätin luottaa sokeasti melkeinpä tuntemattoman henkilön mielipiteeseen... ja satasen hinta per kuukausi vaikuttaa toki. Sähköpostia on tullut myös ESN:ltä, opiskelijatutorilta ja joltain "Erasmus buddy":lta, jonka tarkoitus on tosin jäänyt hieman hämäräksi.. Joka tapauksessa, hurjalta tuntuu, että kohta se alkaa! Arki, Poznanissa! Berliiniinkin olen palaamassa yllättävän pian, sillä ostin männäviikolla liput Kings of Conveniencen Berliinin-keikalle lokakuun alkupuolella. Sen parempaa alkua syksylle en voisi toivoa.

Maanantaista asti sijaintina on toiminut farmi Puolan rajan läheisyydessä. Tästä matkan parhaaksi taipaleeksi osoittautuneesta ajanjaksosta lisää myöhemmin (ja niitä kuvia, paljon).

torstai 10. syyskuuta 2009

Freedom and its owner

Varsovan oranssien festivaalien vaiettua vaikenin itsekin päiväksi - sunnuntaina en tehnyt muuta kuin nukuin orastavan flunssaista oloa pois ja kävin kävelyllä vanhassa kaupungissa illan koitteessa. Tein myös jotain mitä tällä reissulla on tullut harrastettua vähän turhankin vähän paikallisiin hintatasoihin nähden, eli söin hienossa ravintelissa hienon kynttiläillallisen, ja ihan itsekseni. Alkupaloiksi otin graavilohta salaatilla ja kapriksilla, pääruoaksi salaperäistä "havaijin kanaa" viinin kera. Havaijin kana oli pääruoka ja jälkkäri yhteen kummalliseen pakettiin sidottuna - kanaleike leivällä, juustoa, ananasta, friteerattuja banaaneja ja lohkoperunoita niin paljon kuin sielu sieti. Pari lasia viiniä päälle, ja kyllä tuolla satsilla kylläisenä pysyi.

Vertailun vuoksi parin viime viikon avainainekset: Lubellan spagetti, smetanainen tomaattikastike ja yrttinen raejuusto. Jes.

Hostellilla oli vielä puolalainen olutilta, ja maistelin pari minilasillista jo vanhoja tuttuja panimotuotteita ja juttelin ihmisten kanssa. Väsymys painoi kuitenkin edelleen, joten vastasin höyhensaarten kutsuun yllättävän aikaisin, ja vedinkin sikeitä helposti kellon ympäri.

Seuraavana päivänä olin myös ottanut rennosti ja vasta suunnittelin reissua vanhan kaupungin alueelle ja Chopin-konserttiin Lisan kanssa, kun löysin huoneeni ovesta post-it-lapun, joka kehotti tulemaan respaan niin pian kuin mahdollista. Katsoin huoneeseen ja kaikki kamani olivat kasattuina pöydälle... Arvasin heti, mistä on kyse. Eli, luulin varanneeni viisi yötä, mutta öitä olikin luvattu vain kolme ja hostelli oli ylibuukattu. Eipä siinä, kamat kasaan ja siirtymä uuteen majapaikkaan muutamien kilometrien päähän. Matkalla sain apua esim. n. kuusikymppiseltä puolalaisnaiselta, joka ikäryhmänsä puolesta, omalla kokemuksellani, on vallan epätodennäköinen kandidaatti englanninkielisiin avunhuutoihin vastaajaksi. Mutta niinpä vaan tulin johdatetuksi oikeaan paikkaan, kaksi ilmaista raitiovaunutikettiä kourassa, "jos vain hymyilen". Ja mikäpä tuossa tilanteessa ei hymyilyttäisi.

Uusi hostelli oli aika hämärä ja hämärällä paikalla. Itse rakennus oli komea puulattioineen, korkeine saleineen ja vanhoine kirjahyllyineen, mutta tunnelman suhteen jokin vain ei ollut ihan kohdallaan.. Huoneessanikin majaili vain peittoihin kääriytynyt aasialaistyttö, jonka puhelin pirisi ja piipitti kolme kertaa minuutissa. Alkuillan myötä paikalle alkoi kuitenkin tippumaan lisää ihmisiä, suurin osa samasta hostellista josta olin itse saapunut hetki sitten. Bongasin tästä joukosta Sveitsiläisen Gabrielin, jonka muistin nähneeni edellisen hostellin respassa pois lähtiessäni. Gabrielin kanssa paettiin sitten uuden hostellin ahdistavaa meininkiä kulttuuripalatsin leffateatteri Kinotekaan, jossa nautittiin ihan muikea puolitoistatuntinen The Hangover -filmin parissa. Tämän jälkeen äkättiin kotimatkan varrelta sekalainen joukko ihmisiä, jotka lojuivat pitkin poikin portaita kaljaa sisältävät kokistuopit käsissään, erinomaisen musiikin tahtiin. Päätimme, että siinäpä mesta meidän makuun, ja kohta olimme osa lojuvaa joukkoa.

Seuraavana aamuna pistin taas kamat kasaan tuulen nopeudella sillä 6-tuntinen, unentäyteinen siirtymä Varsovasta Wroclawiin odotti. Junaunen tyynnyttämänä saavuin Wroclawiin hyvillä mielin, sillä aurinko paistoi täydeltä terältä, ja reitti uuteen majapaikkaan oli selvä kuin pläkki. Onpa tästä kaupungista tehty myös yksi viime vuosien lempparibiiseistäni, The Ossiksen Wroclaw. Vanhan kaupungin aukion nähdessäni huokaisin jälleen kerran ihastuksesta. Wroclawin aukio taitaa olla ihanin näkemäni, ne värit, se arkkitehtuurisen kauneuden paljous! Aukion ulkopuolella suurin osa rakennuksista ovatkin sitten taas aika ränsistyneitä, mutta sellainen Puola vaan taitaa olla. Ulkoa ruma, sisältä kaunis.. eh.


Tasaa keskelleTuo "Quentinan" leffa pitäisi nähdä seuraavaksi

Ensimmäisen Wroclaw-illan vietin ihan rauhassa vanhan kaupungin rakennuksia ja menoa tarkastellen. Valitettavasti samalle ajalle oli sattunut koripallon EM-kisat tai vastaavat, ja kaupunki oli täynnä hulluja liettualaisia ja koris-polskeja. Samaisista tyypeistä sain nopeasti tarpeekseni illalla hostellilla.

Seuraavan, eli tämän päivän vietin puolestani junalippuostoksilla (Wroclaw - Berliini, n. 40 euroa) ja vaateostoksilla (yksi fleecetakki tulevaa farmikoitosta varten sillä lämmitystä ei kuulemma ole luvassa, ja kaksi paitamekkoa koska olen turhamainen). Katselin nähtävyyksiä ja kävin lounaalla Vegassa, jossa söin elämäni taivaallisinta, jopa tajunnanräjäyttävää borschia. Asiasta kirjoittaessakin herui vesi kielelle, taidan lähteä huomenna Vegan kautta... Huoneessani majaili kaksi henkilöä, joista tutuistuin ensin toiseen eli Kanadalaiseen Catherineen, ja myöhemmin illalla Australialaiseen Jackiin. Houkuttelin heidät mukaani katsomaan Wroclawin vesiputous-multimediashow'ta, eli vartin päässä keskustasta sijaitsevaa valtavaa vesikenttää, jolla nelikymmenmetriset vesipatsaat kylpevät värivaloissa, eri musiikkien tahdittamana.

Ei ollut turha reissu :)


En osannut kääntää tuota videota, sori.
Huomenna Berliiniin!

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

I put on my shoes and I'm ready for the weekend

Hermostukseen ei viime kerralla ollut kyllä syytä. Matka Ukrainan länsilaidalle taittui vallan lupsakasti, kiitos tästä Kiovan tehokkaalle metroverkostolle, englannintaitoiselle apuhenkilölle juna-asemalla, rennonrempseälle konduktöörittärelle, englannintaitoiselle apuhenkilölle junassa, korvan vieressä iloista neuvostoiskelmää huudattaneelle Radio Kieville, pehmoiselle laverille, pikaiseen tulleelle unelle ja aamulla samovaarista lasketulle teevedelle. Ainoana miinuksena suhteellisen ahdistava, pubiruusun näköinen Ukrainalaisnainen, joka tuijotti minua ERITTÄIN pahalla silmällä suurimman osan alkumatkasta, ja vielä silloinkin, kun olin jo odottelemassa nukkumatin saapumista junapedissäni. Aamulla se oli onneksi kadonnut..

Lvivissä olin aamulla hieman ennen kahdeksaa. Hetki sen jälkeen omistin bussilipun 18.30 Varsovaan suuntautuvaan kulkuneuvoon, ja istuin ratikassa numero yksi kohti Lvivin keskustaa. Tästä asioiden sutjakkuudesta iso kiitos junassa tapaamalleni Natalialle, joka ystävällisesti avusti minua tehokkaimman reitin löytämisessä ja ostotapahtumissa.

Komia asema tuolla Львів:issä

Sää oli harmaa ja sateinen kuin mikä, eikä Lviv todellakaan avautunut silmieni edessä yhtä pittoreskina ja hurmaavana kuin mitä olla piti. Ihmisiä ei ollut missään, mikään paikka ei ollut auki ja minulla oli apunani vain LP:n pikkuruinen keskustakartta. Parempi sekin toisaalta, kuin ei karttaa ollenkaan.. Kiertelin keskustan katuja tunnin jos toisenkin, kunnes kello koitti kymmenen ja paikat alkoivat viimein näyttämään elon merkkejä. Yhdessäkään vastaan tulleessa ravintolassa ei puhuttu tai tarjottu mitään englanniksi, nälkä kalvoi, ja sateessa ilman takkia ravatessani ja ensimmäisen turhautumisen puristuksen rinnassa tuntiessani kirosin sitä, etten lähtenyt Varsovaan jo heti ensimmäisellä, kello kymmenen bussilla. Sain viimein yhdestä ravintelista kanan rintapalan syödäkseni, ja päätin lähteä tutkailemaan kaupungin hautausmaata masentuakseni lisää... Askeleet kulkivat kuitenkin yrityksen ja erehdyksen kautta Lvivin kansalliseen museoon, jossa katselin pari tuntia kaiken maailman kristillisiä ikoni- ja pyhimysmaalauksia. Temperaa ja puuta, puuta ja temperaa. Museotädit tuntuivat olevan innoissaan tarkkaavaisuudestani, ja johdattivat minua lähes tulkoon kädestä pitäen salista toiseen, katselemaan lisää temperaa puulla. Tulipahan saatua taas päivittäinen annos a) kulttuuria b) historiaa.

Katselin tota maisemaa ja söin sitä kanaa

Tämän jälkeen päätin saaneeni tarpeeksi kaupungin harmaudesta, ja pitkien kamppailujen jälkeen kävelin likomärin jaloin asemalle halki monsuunisään, sillä liikenne oli sään vuoksi jumissa ja oikeaa ratikkaa tai marshrutkaa, eli minibussia, ei löytynyt etsimälläkään. Ja kun olin taipaleeni päässä, olin väärällä asemalla! Ahdistus nosti taas rumaa päätään, etenkin kun kukaan paikalla olevista ihmisistä ei osannut tai tahtonut auttaa. Kävin kysymässä puolelta odotussalilta ihmisiä, josko joku puhuisi kanssani jotain samaa kieltä. Juuri kun luulin hävinneeni pelin, eräs ystävällinen nainen tuli kysymään voisiko hän auttaa, ja neuvoi minut sadan metrin päässä sijaitsevalle oikealle asemalle. Siis HUH. Kiitos ihmiset.

Upea vanhan kaupungin aukio..

Noin 11-tuntinen, kolme rajalla vietettyä tuntia sisällyttänyt bussimatka Varsovaan oli jälleen ihan antoisa kokemus. Lähinnä olin onnellinen, että olin viimein matkalla kohti ns. kotia ja tuttua kirjoitusjärjestelmää! Palautuipa mieleeni myös se reisijumitus, joka syntyy vain siitä, kun istut ahtaassa linja-autossa liian pitkiä aikoja kerrallaan. Ei ollut ikävä. Tutustuin bussissa pariin polskiin, joiden kanssa tarvoin sitten hostellille pitkin öistä Varsovaa. Heille ei yöpaikka kelvannut, joten tyypit katosivat yöhön ja minä pääsin viimein nukkumaan. Ah ihanuutta!

Seuraavana päivänä lepäilin matkaväsymyksiä pois ja tutustuin Uusi-Seelantilaiseen Lisaan, jonka kanssa varmaan puuhataan jotain tänään. Jätin kuitenkin uudet tuttavuudet hostellille, ja lähdin itse suhteellisen ajoissa kaupungille tapaamaan CS:stä bongaamaani Brandonia. Matkalla tarttui mukaan muuten maailman hienoimmat, puna-musta-ruutuiset housut. Matkan ensimmäinen shoppailukokemus, ja tuskin viimeinen, ymmärtänette tämän merkinnän loppuun päästessänne. Brandonin kanssa löydettiin tosi kiva baarialue ihan Varsovan ydinkeskustan vierustalta, ja otettiin pikaiset tuopit ennen muiden tyyppien etsimistä. Tyypit löytyivätkin loppujen lopuksi vasta itse keikalta, ja olikin aika hauskaa morostella yleisön yli ja heittää ylävitosta pariinkin ilmansuuntaan oikeastaan täysin vieraiden ihmisten kanssa, vieraassa kaupungissa ja vieraalla maalla!

Varsova oli oranssi

Itse festarialueella ei alkoholia tarjoiltu (jep, mitä ihmettä), joten otettiin Brandonin piilopullosta vähän vahviketta ennen keikkaa, riemuissamme siitä, että oltiin päästy täydellisille paikoille ihan lavan läheisyyteen. Ja mikä keikka se olikaan! Calvin Harris pisti pakan täysin sekaisin. Heti alusta asti yleisö hyppi ja pomppi pari metriä ilmassa, melkeinpä synkronoituna. Suurimman osan ajasta tuntui kuin olisi levitoinut porukan mukana. Jorattiin, hypittiin, huudettiin, taputettiin, bailattiin, laulettiin ja vihellettiin viimeisetkin mehut ulos, ja jo ensimmäisen kolmen biisin jälkeen tuntui kuin olisi vetänyt kymmenen mega-aerobikki-sessiota läpi. Normiliikunnasta kun vaan ei saa samanlaista euforiaa aikaiseksi kuin keikoista! Settikin oli aika täydellinen, omista suosikeista puuttumaan taisi jäädä vain Acceptable in the 80's, jos oikein muistan. Älytön keikka, silkkaa ekstaasia alusta loppuun! Ja on se Calvin vaan niiiin ihana.

Voi kamalaa näitä mun keikkakuvia, miksi ees yritän?

Loput on enemmän tai vähemmän tätä "Light and music on my mind" -osastoa, MGMT:stä ei löydy yhtäkään kuvaa, josta olisi edes jollain tavalla tunnistettavissa ihmishahmoja

Calvinin lopetettua pääsimme yhä vain lähemmäksi lavaa, ja tuntui hullulta, että kohta pitäisi käydä läpi uusi hikibikki. Keikkojen välissä tapasimme pari Krakovalaista henkilöä, ja suostuttelimme heidät mukaamme johonkin kuppilaan keikan jälkeen. Jossain välissä alkoi myös satamaan, mutta se ei tuntunut haittaavan ketään, ennemminkin ihmiset toivottivat tervetulleeksi pienen virkistävän tihkun taivaan suunnalta.

MGMT:n setti oli jees, mutta ei mitenkään Calviniin verrattava. Kaikki hyvät biisit tuli joo, ja kansa oli jälleen euforian partaalla, ylikin, mutta esimerkiksi välispiikit taisivat puuttua täysin. Ihmiset puskivat niin raivokkaasti joka suunnasta, että olin suurimman osan keikasta täysin massojen puristuksissa, silti kättä ilmaan iskien. Menetin myös keikan tiimellyksessä kenkäni kolme kertaa ja hattuni kerran... oli muuten viimeinen kerta kun lähden balleriinoissa pitin kuhinaan! No, kengät löytyivät joka kerta ja löysin myös sielunsisaren eräästä puolattaresta, joka oli myöskin kuoleman kielissä yleisön joukossa. Kurva, KURVA, karjuttiin yhteen ääneen, kun meno yltyi liiankin raivokkaaksi. The Youthin aikana siirryttiin varttimetriä taaemmaksi, ja potin räjäyttäneen Kidsin jälkeen ihan takaosastolle. Katseltiin vain, että ei hitto, tuollako me oikeasti oltiin, vellovalta lihamereltä näyttävässä lavan edustassa? Ei poistuttu yhtään liian aikaisin, sillä keikka loppui sen saman tien.

Massan hajoaminen

Keräsimme hajanaisen CS-joukkomme ja siirryimme samaiselle juottolakujalle, jolla olimme käyneet Brandonin kanssa aiemminkin. Suurin piirtein 10-päinen retkueemme tutustui toisiinsa ja Zywiecin zaloihin vielä useamman tunnin ajan, kunnes väsymys voitti ja itse ainakin sammahdin saman tien kun hostellille pääsin. Kotimatkalla osuin tosin lähikiinalaiseen samaan aikaan jonkun suht' kuumottavan jengin kanssa, paikan kokki näytti ainakin olevan pienessä paniikissa. En kehdannut kääntyä ovelta poiskaan, ja lähti ne kriminaalitkin sitten menemään ja kokki hymyili taasen. Oisin mä osannut edelleen UKRAINAKSI sanoa, että kädet ylös, meikällä on puukko.

Mutta että jälleen yksi onnistunut ilta, ja Varsovaan paluu osoittautui ehdottoman oikeaksi ratkaisuksi, vaikka pienessä Puolan oravanpyörässä tunnenkin olevani, hahah.

PS. Ukrainasta piti vielä sanomani pari huomiota - Euroviisu-voittaja Alexander Rybakin Fairytale taitaa olla melkoinen hitti tuollapäin maailmaa. Se viuluriffi oli soittoäänenä ehkä tuhannessa kännykässä. Niin ja jos niitä ruokakauppoja ei tuntunut löytyvän mistään, niin kenkä- ja laukkuliikkeitä oli sitten senkin edestä. Ja Ukrainalaiset naiset ostaa. Lvivistä löytyi jostain syystä myös tuhansia apteekkeja, tiedä häntä, miksi.

PPS. Muistatteko ne mun Lontoon ja Ateenan juuri ja juuri liiman avulla kestäneet reissuballeriinat? Tässä viimeisin päivitys reissumono-osastolta...


Kumpaisestakin pohja täysin halki - siis noista lovista saa käden tai sormen menemään läpi. Olihan noilla ilo tallata siellä Lvivin sateissa esimerkiksi. Eikä oo lentäny roskiin edelleenkään - parempia tossuja saa meinaan hakea.

torstai 3. syyskuuta 2009

What's Up You Crane?

Parin tunnin päästä on kohdattava se ikävä totuus, että Kiovastakin on joskus poistuttava. Tästä paikasta olen tykännyt paljon, ja tulin positiivisesti yllätetyksi monelta kantilta. Täällä on ollut kaunista, rauhallista, turvallista ja viihtyistä, eikä turisteja tunnu löytyvän mistään (eikä siten turismibisnestäkään oikeastaan). Miinuspuoliksi lukisin sen, että ruokakaupat tuntuvat olevan harvinaisia ja harvakseltaan sijaitsevia, postikortteja ei löytynyt edes koko maan pääpostitoimistosta, kauneusihanteet ovat täällä meikäläisen makuun turhan muovisia ja kadunnimiä ei ole merkattu millään muotoa navigointia helpottavasti.

Ensimmäisenä iltana (maanantai) kaupunki oli niin hiirenhiljainen, että pussikaljoitellessamme kaupungin keskusaukiolla (paikallinen alkoholipolitiikka kun sallii sekä juomien myymien että nauttimisen milloin vain ja lähes tulkoon missä vain) keskustan ytimessä ei ollut parin tunnin aikana ristin sielua meidän hostelliporukkamme, yhden kännisen metroonkönyäjän ja äkäiseen tahtiin luuttuavan mummelin lisäksi. Huh! Bileet kuivuivat siis hieman kasaan, mutta ei se mitään, aukiollakin oli hauskaa ja tuli tavattua taas kourallinen mitä mielenkiintoisempia tyyppejä - ainakin yksi rauhanturvaaja-vapaaehtoinen, pari Pohjois-Amerikkalaista hc-matkustelijaa, Briteistä Australian kautta Ukrainaan päätynyt äijä, Lontoolainen Tsernobyl-tutkija ja yksi ihan muuten vaan legendaarinen jenkki joka tuntee The Soundsin managerin. Hahah. Ja sitten myö hölömöt suomalaiset siinä.

Aukio-olusella

Seuraavan päivän halusin ottaa tiukan turisteilun kannalta, sitä kun ei tässä reissussa ole tullut turhan paljoa harrastettua. Puolenpäivän maissa karautimme siis kävellen kohti UNESCO:n suojelukseenkin kuuluvaa Kiev-Pechersk Lavraa. Toisen sanoen tuli nähtyä kukkula, jolla sijaitsi paljon kauniita kultakupolisia pyhiäpaikkoja, runsas ruusutarha ja matala ja ahdas luolakäytävä, jonka varrella makasi muumioituneita pyhiämiehiä. Tämä mesta on ilmeisesti Kiovan suosituin ja tärkein turistikohde. Tulipahan todistettua..

Lavra ylhäältä päin

Muumiotuokion jälkimainingeissa poistuimme maapallon ytimeen Kiovan syvääkin syvemmän metroverkoston avulla. Määränpäässämme, toisella puolella keskustaa meinasi mennä hermo jos toinenkin, kun kauhoimme Khoryva-nimistä katua ees taas Tsernobyl-museon perässä. Ei löytynyt, vaikka apua kyseltiin usealta taholta. Reissun ainoa harmitus oli siinä. Niinpä luovutimme parin tunnin harhailun jälkeen, ja suunta vaihtui keskustaan pienelle rauhoittumisravinnolle ja siitä eteenpäin Pinchuk Art Centreen. Viime heinäkuussa Lontoossa vieraillessani yksi matkani pääjutuista olisi ollut nähdä Damien Hirstin tekeleitä Tate Modernissa, mutta eihän niitä siellä silloin ollut esillä tietenkään. Syy löytyi, kun saavuimme maanantaina ensimmäisen kerran rinkat selässä ja eksyksissä Kiovan keskuskadun päähän: Herra Hirstillä on sattunut olemaan tämän kesän yli kestävä, yli sata-kappaleinen meganäyttely, Requiem, Kiovassa! En voinut uskoa tuuriani! Sinne siis ilmatteeksi katselemaan Hirstin tähänastisen uran laajinta ja kattavinta näyttelyä, ja olihan siellä tosiaan esillä ihan kaikki ja enemmänkin. Valokuvia näyttelystä ei saanut ottaa, mutta suurin osa näyttelyn annista taitaa kylläkin olla internetin kätköistä etsittävissä. Melkoinen, tunteita kuohuttanut ja ristiriitaisia mielipiteitä herättänyt setti. Olisi tehnyt mieli mennä toisenkin kerran. Mutta että Banksy ja Hirst yhdessä kesässä, oon kyllä onnenmanna.

PEKBIEM

Näyttelyn jälkeen kello oli niin paljon, että olimme auttamatta myöhästyneet illaksi kaavaillusta Couchsurfing-tapaamisesta. Nähtiin osaa tapahtumaan osallistuneista ihmisistä muutaman minuutin ajan, ja kyllä harmitti, sillä tapaaminen oli vaikuttanut hauskalta ja porukka erittäin mielenkiintoiselta. Kaikkea kun ei voi saada!

Seuraavana päivänä matkakumppanini Niko lähti Interrail-alueille päin ja itse päätin viettää Kiovassa vielä yhden ekstrayön ja miettiä jatkoa. Päivän hostellilla pyörittyäni sain itseni viimein liikkeelle viiden aikaan. Kävin nauttimassa Krimiläistä apetta hostellilla tapaamani Ilyan kanssa, ja jatkoimme yhdessä tapaamaan Kiovalaista Tatjanaa, jota minun piti tavata jo eilen, mutta johon aika ei yksinkertaisesti riittänyt. Kävimme ostamassa kaupasta oluet ja päädyimme istuskelemaan puistoon, josta oli hienot näkymät ympäri Kiovaa, taas joku kirkko, ja raja ja muistomerkki paikasta, josta Venäjän valtakunta oli ennen muinoin alkanut.

Onpas kehno kuva mutta menkööt

Samaisessa puistossa päädyimme Tatjanan siskon ansiosta Ukrainan televisioon puhumaan emo-kulttuurista. Toivottavasti sitä ei esitetä... Matka jatkui muiden couchsurffareitten vinkistä kulman takana tapahtuvaan Anna Kuznetsovan taidenäyttelyn avajaisiin. Pienessä galleriassa kuhisi, puheita pidettiin, ilmainen viini virtasi, tarjoilu oli maistuva ja napatanssijat esittivät jotain parittelurituaalinomaista liikehdintää. Media oli paikalla ja kamerat räpsyivät taas - jos olisin arvannut tämän kaiken hostellilta lähtiessäni, olisin ehkä kiinnittänyt enemmän huomiota naamaan puuterointiin jne.

Näyttelyn humua

Lopuksi päädyin vielä keskustaan terassille, uudestaan Krimiläiseen restauranttiin ja siitä keskusaukion yläpuolelle tarkkailemaan öisen Kiovan sydäntä. Ihan hyvä ilta.

Tasaa keskelleSama maisema alempaa ja vastakkaiselta suunnalta edellisessä merkinnässä

Tänään olen juossut metroissa ja asemalla hankkimassa lippuja eteenpäin. Tahtonani oli päästä takaisin Varsovaan perjantaina, sillä sydän vetää tällä hetkellä liikaa sen ilmaisen festarin (lue: Calvin Harrisin) tykö, josta olen jauhanut täällä jo pariin otteeseen. Tälle yölle lippuja ei kuitenkaan ollut enää saatavilla, joten hätäratkaisuna ostin tiketin Lviviin, joka kuului matkani ohjelmaan alusta asti. Tärkeintä oli päästä jonnekin, sillä majoitusta Kiovassa ei enää ollut, ja Lvivistä luulisi olevan helppo ponkaista Puolan puolelle. Tai niinhän sitä luulisi... Tällä hetkellä suunnitelmissa on viettää päivä Lvivissä ja sukeltaa sitten yöjunalla Krakovaan ja jatkaa siitä saman tien Varsovaan. Tällä suunnitelmalla unta ei juurikaan ole tiedossa, ja olen Varsovassa vasta lauantai-aamuna, mutta mutta. Kaipa mä tän jotenkin järjestän, ja itsekseen mennään taas :)

Loppuun vielä seuraava kuvatervehdys Ukrainasta, trastuitsee vuan ja kiitos YKPAIHA.