maanantai 31. elokuuta 2009

Kun sanon päivää, hän sanoo Здравствуйте!

Junamatkamme Varsovasta Kiovaan meinasi kosahtaa heti alkumetreille, kun englantia taitamaton konduktööri intti meille junan ulkopuolella, että meiltä puuttuu paikkaliput, ja että ne olisi pitänyt ostaa junalipun yhteydessä. Joopa joo, kassalla kun taasen väitettiin, että meidän täytyy ostaa paikkaliput konduktööriltä junasta. Kielimuurin takaa ankkuria ongelmien mereen viskeltyämme yhteinen kieli löytyi saksasta, ja asia saatiin selvitettyä ja paikat hoidettua. Wir bezahlen mit Euros, ja!

Tällä lapulla on tullut ostettua kaikki junamatkat...

Neuvostohenkinen, kokoon teipattu juna samettimattoineen ja 70-lukua henkivine värimaailmoinen oli ehkä erikoisin kokemani! Ja niin hieno. Tovin maisemia ihasteltuani siirryin yläpetini suojaan lueskelemaan ja nauttimaan pehmeästä, joskin kurkkua kuristaneesta untuvapatjasta ja -tyynystä. Warszawa Centralnan vaisun elintarvikevalikoiman vuoksi evästyksenä toimi lähinnä seesamitikut ja vesi, mutta jotenkin noista kahdeksastatoista tunnista ja passintarkastuksien ja maahantulolippulappujen kuumotuksesta selvittiin. Ja tulipa passiin muuten ensimmäinen leima erittäin moneen vuoteen, jee!

Junakuva

Kiovan mäkinen maisema toimi melkoisena Via Dolorosana meille syntisäkit selässä, helteisessä säässä painaville turistinretkuille. Onneksi tuli otettua Ukraina-LP mukaan! Sen kartta ja hätäisesti Varsovassa paperille raapustetut puhelinnumerot pelastivat meidät, ja löysimme piakkoin tiemme hostelli Kreschatikille. Tosi kiva, erittäin pieni, kotoisa ja halpa paikka ihan Kiovan keskustan sydämessä.

Keskusaukio auringonlaskussa, ihan hostellin vierestä

Vähän unta palloon, kierrosta keskustassa, kielen ja lokaalien hiusten ja alkoholikulttuurin ihmettelyä ja Krimiläistä ruokaa on ollut tämän illan resepti. Kauppakin löydettiin. Luultiin ensin, että kaupan täti seuraa meitä vartiointimielessä, mutta kohta se tarttuikin ostostemme sisältöön ja kielsi meitä ostamasta nuudeleita. Nie harasoo :D Nuudelit jäi ostamatta ja koriin tarttui terveellisempää spagettia (meidän valinta) ja raejuustoa (kaupan tädin valinta). Myös meikän valkkaama jugurtti vaihtui terveellisempään versioon mamman toimesta.

Kohta lähdemme muiden hostellilaisten kera jollekin jokilaivalle, en tiedä onko kyseessä joku bailuristeily vai ihan vain ravintolalaiva, mutta party boatista nuo tuntuu kovasti jauhavan :)
Tuntuu tosi hyvältä olla täällä. Kun pari kuukautta sitten kirjoitin tänne Ukraina-innostani ja Obolon Svitle -merkkisestä oluesta, en todellakaan uskonut istuvani vielä samana vuonna keskellä kyseistä maata, kyseinen olutmerkki handussa. Elämä yllättää välillä.

sunnuntai 30. elokuuta 2009

Kolmen minsan kuulumiset

Paivat kuluu vauhdilla, ja tuntuu, ettei missaan valissa tule sopivaa hetkea istahtaa koneen aareen ja kerrata mita on ehtinyt tapahtua. Tassa on nyt tunti aikaa ennen Ukrainan junaan siirtymista, joten yritetaan edes vahan!

Krakovassa ehdin siis viettaa kaksi paivaa. Aika kului lahinna uusien tuttavuuksien kanssa hengaillessa, hostelleissa niita kun tuppaa karttumaan ihan vaan oikeaan poytaan istumalla. Tuli tavattua ihania ja vahemman ihania ihmisia, eika haitannut, etta Krakovantaipaleen muu anti jaikin vahan vahaisemmaksi sosiaalisia suhteita vaaliessa. Kolmantena paivana Krakovassa eteenpain lahto alkoi kuitenkin polttelemaan niin voimakkaasti, etta hyppasin hetken mielijohteesta Varsovan junaan. Ehdottomasti oikea paatos! Krakova on ihana, mutta silla ei ole talla eraa minulle mitaan tarjottavaa, ja etenkin ajatus omien entisten jalkien seuraamisesta ahdisti melkoisesti, vaikkei tuttuudessa ja turvallisuudessa sinallaan mitaan vikaa ole. Mutta niin, jotain uutta ja savayttavaa, kiitos!

Varsovan yohon saavuttuani ja tovin kierreltyani loysin toverini Nikon, joka oli saapunut juuri paikalle Berliinista. Ajatuksena oli viettaa yo Varsovassa ja lahtea seuraavana paivana yhdessa ita-naapuriin, Ukrainaan. Varsovasta en ole ikina erityisemmin valittanyt, mutta talla kertaa tuli viihdyttya oikein mainiosti, tasta kiitos Krakovan tutuille ja heidan sisapiiritiedolleen kaupungin parhaista bailuista, heh. Eilinen ilta venyi ja vanui tunneista pienimmille saakka, mutta ei se mitaan.

No, kohta olisi lahto edessa kaupan kautta asemalle, haasteena reipas 18-tuntinen matka raiteita pitkin kohti Suurta Tuntematonta. On meilla venajan matkasanakirja messissa, mutta odotan melkoista saatoa paikan paalla ennen kuin loydetaan majapaikkoihin tai minnekaan. Toivokaa meille onnea!!

torstai 27. elokuuta 2009

It's gonna be a glorious day

Kolmisen päivää reissussa ja nyt jo pää perin pyörällä, hyvin tavoin tosin! Katsotaas mitä tähän mennessä on ehtinyt tapahtua:

Maanantaina 24.pv painelin aamuvarhaisella bussilla Helsinki-Vantaalle ja pikaisen lennon päätteeksi löysin itseni Varsovasta. Pääkaupungin tutkailu ei tällä erää napannut, joten siirryin nopsaan rautatieasemalle ja lunastin lipun seuraavaan Poznaniin suuntaavaan junaan. Muutama tunti lisää, ja olin määränpäässäni, vastaanottokomitea Arturin ja Agan hellässä huomassa.

Ensimmäinen päivä Poznanissa sujui kävelykierroksella ympäri kaupungin keskeisimpiä kohteita. Artur oli ykkösluokan opas ja osasi kertoa ihailtavia määriä paikallishistoriaa ja eri rakennusten ja nähtävyyksien taustoja. Vanhaan kaupunkiin ja oikeastaan kaikkeen näkemääni rakastuin saman tien, ja moni mesta tuli pistettyä merkille tulevia aikoja silmällä pitäen.
Jatkettiin oluselle huippumusiikkia soittavaan kuppilaan ja siitä eteenpäin illanviettoon Natalian ja Michaelin luokse. Ensimmäinen reissupäivä ja saman tien lyödään Zubrowkat ja shishat pöytään, huhhei! Kyllä oli eho olla ja jutella uusien tuttavuuksien kanssa Puolasta ja mualiman menosta.

Mainos ja... jotain...

Turistikuvaa vanhasta kaupungista

Seuraavana päivänä heräiltyämme ja keräiltyämme suoritin ensimmäisen puolan kieleen liittyvän tulikokeeni ostamalla meille kolmelle sporaliput, alennuksella ja ilman. Operaatiosta selvittyäni jatkettiin paikkoihin tutustumista uuden kävelykierroksen merkeissä, ja käytiin esimerkiksi Malta-järvellä tarkastelemassa laineiden liplatusta. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kuin viimeistä päivää ja jano vaivasi sattunesta syystä muutenkin, mutta käppäiltiin urheasti useita tunteja pitkin kuvankaunista Poznania. Käytyämme välitankkauksella megahuokeassa maitobaarissa, ja tavattuamme paria muuta sohvasurffaajaa poimimme mukaan toksikologitohtori Annan ja suuntasimme kohti pääkallopaikkaa, Cytadelan puistoa.

Konserttialueelle vaeltaminen oli yhtä juhlaa, lava-dj:n hyppysistä kun sattui kaikumaan samalla hetkellä Blurin Beetlebum, Sueden So Youngilla jatkettuna. Meillä kaikilla oli liput ykkösalueelle, eli piskuiselle etuoikeutettujen pläntille juuri lavan edessä. Mahtava näkyvyys lavalle oli siis varma, ja muutamat tunteroiset ennen keikan alkua kuluivat rennosti nurmikolla auringossa loikoillen, pientä suomenlippua heilutellen ja maailman parasta musiikkivalikoimaa kuunnellen. Radioheadia lämppäröimässä oli Moderat eli Modeselektor + Apparat. Hyvin toimi. Rakastuin yhteen niistä muusikoista. Myöhemmin, tätä kuohuvien tunteiden ilosanomaa ääneen julistettuani, Artur lupasi tutustuttaa mut syksyllä johonkin sen kaveriin, joka muistuttaa kovasti ulkonäöltään ja tyyliltään Apparatia, tuota uusinta rakkausmuusikkoani. Jes!

Moderat. Oikealla sydämeni valittu.


No, Moderatin jälkeen piti läpikäydä vielä reilun tunnin hengailu ennen pääesiintyjän lavanvalloitusta. Mikäs siinä, mielenkiintoista oli seurata niiden lavarakennelmien muodostumista ja erittäin lupaavia valo/saunditestailuja. Itse keikka oli ehkä... vaikuttavin ikinä näkemäni. Kaikki toimi saumattomasti yhteen. Valoshow oli aivan järjettömän hieno, Radiohead soitti antaumuksella, taidolla ja huumorilla, Thom Yorke bailasi kuin pieni eläin ja viisikymmentuhatpäinen pellollinen puolalaisia eli ja riekkui mukana minkä hengästymättä ehti. 24-kohtainen settilista oli silkkaa kultaa - ainoa harmitus oli lempparini Pyramid Songin puuttuminen, jota jaksoin odottaa hamaan loppuun asti. Onneksi törkyupea, itkettänyt ja hauskuuttanut You and Whose Army? ja raastavanmieletön Lucky korvasivat. Viimeiseksi sokeriksi pohjalle oltiin tällä kertaa jätetty yleisön täysin takavasemmalta yllättänyt Creep. Mielenkiintoista päättää ilta sanoihin "What the hell am I doing here? I don't belong here.". Oma olotila kun oli kaikkea muuta..


Tästä huonoin-keikkakuvako-ikinä? -kilpailun voittajasta saanee selvää lavarakenteista, joihin kuului esimerkiksi suurilukuinen määrä värivaloputkia ja jokaista bändin jäsentä lähikuvanneet kamerat.

Keikan jälkeen takki oli tyhjä ja jalat velliä, joten jätimme afterpartyt väliin ja karautimme Annan kaaralla Agan luokse pitämään omia pikkubileitä. Radiossa soi Radiohead ja keikkaa, settilistaa ja Thomin välispiikkejä spekuloitiin useiden puolalaisten puolesta ankarasti. Agan tykönä keikkafiilistely jatkui jälleen kerran maukkaan puolalaisen vodkan ja greippimehun säestämänä. Avattiinpa lopulta myös tuliaisina tuomani salmariputeli joka upposi kaikkiin läsnäolleisiin yllättävän kivuttomasti. Mahtava ilta, ihania ihmisiä, musiikkia, syntyjä syviä ja kulttuurivaihdon riemua. Parasta.

Seuraavaan päivään kuului juoksevien asioiden hoitamista - muun muassa enkku-puola-sanakirja ja jättikokoinen Radiohead-keikkajuliste löysivät tiensä luoksemme kävelyretken lomassa. Käytiin myös perunabaarissa maistelemassa paikallisia erikoisuuksia, voi että oli herkullista apetta! Parasta oli keitetyt perunat kera sekoituksen, johon kuului maitomaista raejuustoa, sipulia ja persiljaa. Yksinkertaista, halpaa ja kielen mennessään vievää. Tämän jälkeen palasimme kotosalle, iskin kimpsut ja kampsut kasaan ja änkesin Krakovaan vievään yöjunaan parivaljakon A+A avustuksella. Kuukauden päästä nähdään taas!


Krakovaan saavuin tänä aamuna seitsemän maissa. Samassa hytissä istuneet taisivat sääliä yksin matkustavaa ja kielitaidotonta meikäläistä, ja pitivät hyvän huolen siitä, että nousen oikealla asemalla pois ja että saan tavarani ylähyllyltä kivuttomasti. Ja kuten aina, englannintaitoiset ihmiset olivat kovin kiinnostuneita siitä, mitä pidän Puolasta ja onko minulla Puolassa/Krakovassa sukulaisia. Sehän on siis ainoa järkevä syy tänne saapumiseen :)
Krakovaan ei ole mitään suunnitelmia. Pari kertaa täällä on tullut käytyä aiemminkin, joten tuntuisi vähän tylsältä lähteä kiertämään samoja nähtävyyksiä kuin aina aikaisemminkin. Tapasin äsken pari sakemannia, joiden kanssa ehkä törmäilen illalla, mutta nyt voisin mennä vetämään pienet tirsat unettoman junayön jälkijunassa. Nyt on jo vähän tai vähän enemmänkin ikävä Poznaniin ja Poznanissa tapaamieni ihmisten luo. Olen tosi iloinen ja onnellinen tulevasta vaihtoajasta jo nyt ja Poznaniin lähtö oli ehdottomasti paras ratkaisu ikinä.

Että tällästä paatosta tällä erää ja kohta lisää.

perjantai 21. elokuuta 2009

Said I would and I'll be leaving one day before my heart starts to burn

Hehee, nyt se iski - lähtöjännitys, tai mikä ikinä onkaan. Viimeisiä hetkiä viedään, ja tähän mennessä olin ottanut koko matkabisneksen aikamoisen kylymänviileesti. Elokuun viikot ovat kuluneet lähinnä nukkuessa, syödessä ja kotosalla äidin hoivissa loikoillen, joten ei ihmekään, että hermot ovat pysyneet kurissa. Tänään tartuin viimein tuumasta toimeen ja aloin siivota loikoiluympäristöäni ja selvitellä seuraavina kuukausina tarvittavan tavaran määrää ja laatua. Illan aikana piti käydä läpi äärimmäinen hermostuminen, pakkausahdistus ja -kiukku, pienehkö viinihiprakka ja sen jälkeinen oudon seesteinen olotila tajutakseni, että tämä on sitä itseään. Lähtö on iskenyt tajuntaan ja mitään ei ole enää tehtävissä!

Matkaan lähden ihan yhtä ulalla ja suunnitelmatonna kuin viimeksi päivittäessäni. En tiedä mistä minut tavoittaa viikon päästä, tai kahden. Poznaniin saapuessani vastassa on pari kappaletta ystävällisiä sieluja, ja Radioheadia lähden etkoilemaan ja katsastamaan sekalaisen Couchsurfing-porukan kanssa. Jossain vaiheessa minulla on myös tärskyt Kiovassa, kaveri kun tuli ajoittaneeksi reilinsä juuri sopivaan aikaan. Muutoin olen avoimin mielin liikkeellä ja odotan innolla mitä tuleman pitää.

Pakkaaminenkin sujui alkuahdingon jälkeen ihan mukavasti, kun rullasin kaikki vaatteet tiukiksi, kuminauhoilla sinetöidyiksi paketeiksi (ja olin mielestäni vaatimaton mukaan lähtevän garderoobin volyymin suhteen). 55-litraisessa rinkassani on tilaa vielä vaikka muille jakaa. Hyvä vain, sillä pakkuuprojekti on viimeistelyjä vailla, ja viimeistelythän tuppaavat aina maksimoimaan ahdingon..

Läksiäistellään vielä tämä viikonloppu pois alta ja sunnuntaiyönä tien ja ilmojen päälle, mars. Toivokaa mulle turvallista matkaa :) Itse toivon sitä myös isoveljelle, joka suuntaa samoihin aikoihin mantereen yli Japaniin. Mitä ikinä tämä kaukokaipuu onkaan, se taitaa kulkea veressä.

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Lähdön tunnelmaa odotellessa

Joo no joo. Alle kaksi viikkoa lähtöön ja mikään suunnitelma ei ole kehittynyt millään muotoa... heh. Vähän kiristää otsalohkoa. Lähinnä olen kuluttanut aikani hyvästellen ystäviä ja kadunmiehiä, täällä ja muualla, tai tutkaillen Martti Puukon matkalokeja, joista Puolaan itsekin lähtevä Marika vinkkasi blogissaan. Vielä on hyvää aikaa inspiroitua ja opiskella historiaa ja ajan henkeä ennen uuteen ympäristöön uppoutumista. Mikä tapahtuu siis ihan, ihan kohta.

Jotain on laiskottelun tiimellyksessäkin saatu hoidetuksi: laskut maksettu, meikä ja tavarat vuodeksi vakuutettu, learning agreementin perään kyselty ja se saatu, opintotuet haettu ja myönnetty, vaihtoonlähteväksi yliopistolle ilmoittauduttu, rinkka korjattavaksi viety ja tavaraa kirpparille kuljetettu. Apurahakin on tulossa ja tämä köyhäily saa kohta luvan loppua, ihanaa.


Vähän paremmin voisin tietty paneutua matkasuunnitelmiini ja esim. majoituksien järjestelyyn, mutta äsh. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että lähden vain ja katson minne junat vie. Ukrainasta olen kyllä innoissani, ja
Oktoberfesteille mielisin työurakan jälkeen tuopille. Eilen näin myös Jimiltä ohjelman, jossa kookkaat, kokkaavat motoristimiekkoset reissasivat Romaniassa ja karauttivat jakson päätteeksi Romanian ja Ukrainan rajamaastossa sijaitsevalle iloiselle hautausmaalle. Tämä viimeinen tyyssija poikkeaa normista esimerkiksi siten, että hautakivet on maalattu räiskyvin värein joko haudatun henkilön kuolinsyytä (esim. onnettomuustilanne) kuvaten, tai ilmentäen jotain tilannetta, joka kuvastaa vainajan elettyä elämää parhaiten. Paikka siis juhlii elämää ennemmin kuin suree kuolemaa. Kiehtovaa!


Cimitirul Vesel eli iloinen hautausmaa, kuva emeryandsue.com

Vähän pitemmälle ajalle kantautuvat suunnitelmat alkavat myös kuumottamaan jo, ja mieli kaipaa kovasti Pariisiin uutta vuotta viettämähän. Sitä tekisi mieli järjestellä jopa enemmän kuin tätä kohta koittavaa seikkailua. Prioriteetit, mitä ne on?